Rasismi ei ole mielipide – se on kysymys siitä, kuka kokee kuuluvansa Suomeen

Rasismista puhutaan usein yksittäisinä ylilyönteinä tai mielipide-eroina. Minulle se on ollut arkea lapsuudesta asti. Juuri nyt, vaikeina aikoina, meidän olisi syytä kysyä, millaista Suomea rakennamme sanoillamme, puhetavoillamme ja kenelle.

Rasismi ei ole raportti tai tilasto. Se ei ole keskustelunaihe, joka nousee esiin vaalien alla ja katoaa taas. Se on katseita, oletuksia ja tilanteita, joissa joutuu todistamaan omaa paikkaansa ennen kuin saa edes mahdollisuuden näyttää osaamistaan.

Silti rasismista puhutaan Suomessa usein kuin se olisi poikkeus. Jotain, mikä tapahtuu muualla tai jollekulle toiselle. Monille se on mielipidekysymys. Monille meistä se on arkipäivää.

Erilaisuus ei ole vieläkään luontevaa

Huomaan yhä uudelleen, että Suomessa erilaisuus kohdataan usein varauksella. Ei aina pahantahtoisesti, mutta epäillen. Tämä näkyy pienissä asioissa, joista syntyy yllättävän suuria keskusteluja.

Olen muslimi ja taustaltani terveydenhoitaja. Terveydenhuollossa ei yleensä kätellä ja omassa uskonnossani on luontevaa, että naiset ja miehet eivät kosketa toisiaan tervehdyksen yhteydessä. Se on tapa osoittaa kunnioitusta. Sen tarkoitus ei ole osoittaa etäisyyttä. Silti tästäkin syntyy ajoittain keskustelua, ikään kuin kunnioittava tervehdys ei riittäisi, ellei se tapahdu juuri enemmistön normin mukaan.

Yritysmaailmassa olen itsekin joskus mukauttanut tapojani, jotta en aiheuttaisi hämmennystä. Mutta samalla olen alkanut kysyä itseltäni, miksi erilaisuuden pitäisi aina joustaa. Miksi lämmin hymy ja selkeä tervehdys eivät riitä?

Sama ilmiö toistuu laajemmassa mittakaavassa työelämässä ja julkisessa keskustelussa. Kun puhumme eritaustaisista ihmisistä, puhumme usein heidän kauttaan ongelmista. Osaajapulasta puhutaan paljon, mutta samaan aikaan epäillään niitä, jotka voisivat olla ratkaisu siihen.

Ja sitten tapahtuu se, mikä on hiljaista, mutta ratkaisevaa: maahanmuuttajataustaiset osaajat lähtevät pois Suomesta, koska nyt osaajista kilpaillaan maailmanlaajuisesti.

Puhetapa ratkaisee enemmän kuinluulemme

Puhetapa ei ole vain puhetta. Se on signaali. Se kertoo ihmisille, kuuluvatko he joukkoon vai eivät.

Kun julkinen keskustelu täyttyy epäluulosta, leimaavista yleistyksistä ja vastakkainasettelusta, rakennamme esteitä jo ennen kuin yksilö on ehtinyt näyttää osaamistaan. Se murentaa tulevien osaajien ja yrittäjien kuuluvuuden tunnetta. Ja ilman kuuluvuuden tunnetta harva sitoutuu. Harva jää rakentamaan yhteistä tulevaisuutta paikkaan, jossa hänen olemassaolonsa on jatkuvan selittelyn kohde.

Jos joku syyllistyy vääryyteen, ei ole oikein syyttää viattomia kansalaisia tai leimata kokonaisia ihmisryhmiä. Silti juuri näin tapahtuu liian usein julkisessa keskustelussa.

Olen nähnyt toisenlaisen esimerkin Norjassa. Siellä somalitaustaiset ihmiset ovat yrittäjiä, tutkijoita, urheilijoita ja päättäjiä. Sama tausta, samat juuret, mutta täysin eri lopputulos. Ero ei ole ihmisissä, vaan ilmapiirissä ja luottamuksessa.

Kun yhteiskunta kannustaa, tarjoaa mahdollisuuksia ja suhtautuu ihmisiin ensisijaisesti yksilöinä, potentiaali pääsee esiin. Kun ilmapiiri perustuu epäilyyn ja jatkuvaan todisteluun, lahjakkuus valuu muualle.

Suomessa puhumme samaan aikaan osaajapulasta ja siitä, miten tarvitsemme lisää tekijöitä. Silti arjessa ja puheessa annamme monille viestin, että he ovat epäilyttäviä, vieraita tai toissijaisia. Lopputulos on helppo arvata. Osaajista tulee vientituote.

Tiedän myös, ettei rasismi ole uusi ilmiö. 1990-luvulla enoni joutui piilottamaan omistajuutensa ravintolasta, jotta asiakkaat eivät katoaisi. Isoveljet joutuivat puolustautumaan väkivallalta vain siksi, että olivat somalitaustaisia. Se, että nämä tarinat tuntuvat monelle kaukaisilta, kertoo vain siitä, ettei kaikkien arki ole ollut samanlaista.

Nyt myös eurooppalaiset raportit varoittavat, että vihapuhe Suomessa on saavuttanut kriittisen tason. Toisille tämä on uutinen ja monelle muulle arkipäivää.

Rohkeampi Suomi syntyy puheesta ja teoista

Jos haluamme muuttaa suuntaa, tarvitsemme rohkeutta. Ei iskulauseita, vaan käytännön muutoksia.

Ensinnäkin julkinen puhe tarvitsee päivityksen. Päättäjien, median ja vaikuttajien vastuulla on ymmärtää, että vaikeina aikoina sanat painavat enemmän kuin koskaan. Vastakkainasettelu voi tuoda nopeita reaktioita, mutta se rapauttaa luottamusta pitkällä aikavälillä. Jos haluamme osaajia ja yrittäjiä, meidän pitää puhua ihmisistä niin, että he kokevat kuuluvansa mukaan.

Toiseksi työelämässä on siirryttävä sanoista tekoihin. Rekrytointikriteerien on oltava selkeitä ja läpinäkyviä. Johtajille tarvitaan koulutusta tiedostamattomista ennakkoluuloista. Jokainen työnantaja voi pysähtyä yhden kysymyksen äärelle: arvioinko osaamista vai etsinkö ihmistä, joka tuntuu tutulta?

Kolmanneksi meidän on hyväksyttävä, että suomalaisuus ei ole yksi malli. Ihmisellä on oikeus tervehtiä kunnioittavasti omalla tavallaan, elää omaa uskontoaan, rakentaa yritys ja kuulua yhteiskuntaan ilman jatkuvaa selittelyä.

Suomi on jo monimuotoinen. Kysymys on vain siitä, uskallammeko myöntää sen ja päivittää toimintatapamme sen mukaisiksi.

Rasismi ei katoa vaikenemalla. Se katoaa vain tunnistamalla, puuttumalla ja muuttamalla käytäntöjä.

Jos Suomi haluaa tulevaisuuden tekijöitä, meidän on rakennettava ilmapiiri, joka kutsuu mukaan – ei sellaista, joka testaa kelpaatko ensin. Meillä on siihen varaa, mutta meillä ei ole varaa olla tekemättä sitä.